Otsikko on kysymys, jota oon parina viimeisimpänä iltana pyöritellyt päässäni melko tiuhaan tahtiin. Päivät menevät joutuin, tekemistä ja näkemistä riittää. Poikien mentyä nukkumaan, iskee hiljaisuus. Ja tuo pirun yksinäisyys. Se on nykyään yksi kirosana mulle. Vaikka suhteeni lasten isään ei ollut millään tavalla kunnossa, silti aina oli joku lähellä. Joku jolle puhua. Tai olla vaikka vaan hiljaakin, joku oli silti lähellä.
Nyt makaan sängyssäni. Tuijotan pimeässä hohtavaa ruutua ja yritän saada jotain järkevää tekstiä aikaiseksi. Selaan Facebook-kaverilistaani läpi ja yritän etsiä, olisko onlinetilassa ketään, kenen kanssa jutella. Kenelle purkaa tuntojaan. Ei näy.
Ihanteellisin tilannehan olisi tietysti parisuhde. Toimiva sellainen. Puhetta ja pusuja, kaikkea sitä, mitä ei tässä vast'ikään päättyneessä suhteessani ollut. Jokainenhan meistä haluaa rakkautta, se on fakta. En ole poikkeus tässäkään suhteessa. Haluaisin miehen, tasapainoisen miehen. Miehen, joka kykenee keskustelemaan. Miehen, joka saa minut nauramaan. Miehen, jonka kainalossa vois olla vaikka vaan sanomatta sanaakaan.
Ja ne sanoo, etten ole vielä valmis parisuhteeseen. Kuka muu sen muka tietää, kuin minä itse? Mä en käsitä tätä päättynyttä suhdetta parisuhteeksi, oikeaksi parisuhteeksi. En sitten millään lailla.
Väsyttää.
