Päivänsäteeni

Mä päivänsäteen näin kerran pienen, se kävi suoraan mun sydämeen

On lienee sanomattakin selvää, että äidiksi tuleminen on ollut elämäni hienoimpia asioita. Kun Isoveikka syntyi huhtikuussa 2011, kaikki muuttui. Tuskien taival, eli yli neljä päivää kestänyt synnytys, päättyi loppujen lopuksi kiireelliseen sektioon pitkänperjantain aamuna. Muistan kuinka mulle vilautettiin todella turvonnutta ja punaista kääröä sermin yli. Ainut asia, jonka sain pöhnässäni kysyttyä, oli "onko se poika?". Vauvaa lähdettiin kuskaamaan samantien teholle todella korkeiden tulehdusarvojen takia. Minä matkasin heräämöön. Muistan tuijotelleeni kattolamppuja ja yrittäneeni pysyä hereillä. En tajunnut vieläkään olevani äiti.

Lähemmäs 12 tuntia myöhemmin pääsimme vilkaisemaan pientä tulokastamme. Lasin läpi, pientä kättä ja päätä silittäen. Syliin emme saaneet ottaa. Jotain niin haurasta, lähes 4,5-kiloisenakin niin pientä. Itku tuli, onko tuo minun? Kun saimme seuraavan päivän iltana ottaa pienen jo syliinkin, muistan sen lämmön, joka lävitseni tulvi. Käsittämätöntä, tämä on minun. Meidän. Pikkuihme. Minä olen äiti. Silloin se tuntui. Itkien jouduin lähtemään osastolta ja jättämään vauvan sinne. Sen kuuluis olla mun vieressä, imeä mun tissiä. Pumppaamisestakaan ei tullut mitään, kaipasi todennäköisesti sitä ihokosketusta. Ne kuuluisat ensimmäiset hetket jäivät puuttumaan.

Viidennen sairaalassaolopäivän jälkeen minä pääsin kotiin, mutta ilman lasta. Muistan astuneeni kotiovesta sisään, tunsin pelkoa ja surua. Miksi tulimme kotiin ilman vauvaa, ei tämän näin kuulunut mennä. Seuraavana päivänä pääsimme kuitenkin hakemaan käärömme kotiin. Olimme vihdoin me. Kokonaisia. Perhe. Elämäni alkoi.

Tämän loppumaisillaan olevan vuoden maaliskuussa sain kokea äitiytymisen toisen kerran. Erilainen alku, sama lopputulos. Maailman ihanin pikkunyytti. Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän?

Tänä päivänä Isoveikka on 2v 8kk 1pv. Hän on loistava tyyppi, rauhallinen taivaanrannanmaalari, älyttömän nokkela, viisas ja hellyydenkipeä pikkupoika. Hän osaa lukea montakin sanaa paperilta, hän tietää automerkkejä varmasti isomman määrän kuin äitinsä. Hän rakastaa muiden lasten seuraa, hänen lempilaulunsa on popsi popsi porkkanaa. Hän muistaa joka päivä kertoa, kuinka paljon rakastaa äitiä, isiä, pikkuveljeä ja jokaista muuta lähipiiriin kuuluvaa. Jokainen nimi erikseen mainittuna. Hänestä on ihana lötkötellä äidin kainalossa ja hän rakastaa hipsuttamista. Hän on tarkka vaatteidensa suhteen. Hän on pottaileva, mutta edelleen vaipassa oleva murunen. Hän on esikoiseni, maailman ihanin.

Kirppu on 9kk ja 5pv vanha ilopilleri. Huomattavasti sähäkämpi tapaus mitä isoveljensä. Järjettömän utelias tapaus. Sylivauva, jonka temperamentti on ihan omaa luokkaansa. Hän tietää mitä haluaa ja haluaa sen heti. Hän on suurimman osan ajasta todella iloinen tapaus, vauva joka nauttii isoveljensä leikkien seuraamisesta. Kirppu vetelee ympäri asuntoa hirveää vauhtia ryömien. Pienet kolot ovat erityisesti tuon pojan mieleen. Hän omistaa todella hyvän ruokahalun, joka ei kylläkään näy hänen pitkässä ja hoikassa varressaan (ei oo muuten äidiltä perityt geenit).

Mun ilopillerit. Mun päivänsäteet. Mun kaikkeni.

Long time no see

Tosiaan... Pääsi taas vähän venähtämään. Anteeksi tästä.

Elämä rullaa normaalia mallia. Viimeisimmässä postauksessa mainittu yksinäisyys hiipii edelleen jonain iltoina vieraakseni, mutta pääasiassa elämä hymyilee. Minulla pyörii päässäni tunteita, joiden olemassaolosta en edes tiennyt ja lapset voivat hyvin (vihdoinkin, monen viikon sairasteluputken jälkeen). Joulun lähestyminen ei murulassa liiemmin näy. Keittiön ikkunaa koristavat jouluverhot, mutta joulutähdet lojuvat ripustamattomina keittiön sivupöydällä. Pitäis ehkä hankkia niitä nauloja... Joululahjatkin ovat vielä kaupan hyllyillä ja taitavat jäädäkin sinne, jollei me Kelan kanssa päästä yhteisymmärrykseen muutamasta asiasta.

Keskustelin eilen illalla joulusta Isoveikan kanssa. Kun kysyin häneltä joululahjatoivetta, vastaus kuului että "Jos päästäis ulos laskemaan mäkeä". Omaatuntoani soimasi, muutama viime päivä on mennyt sisätiloissa minun nuhani takia. Tuo lahja on onneksi minulle helppo toteuttaa, eikä vaadi edes älyttömiä kukkaronnyörien venyttämistä. (Tosin mäenlasku taitaa kyllä vielä olla kaukainen haave, näyttävät nuo lumet sulavan pois.)

Huomenna alkaa poikien isi-viikonloppu. Sunnuntai mietityttää jo nyt... Isi-viikonloppujen jälkeiset illat kotona ovat olleet tähän asti Isoveikalle todella vaikeita. Nukahtamisesta ei tule mitään, isi-ikävä iskee jo ennen kuin selkä ehtii edes vilahtaa ulko-ovesta. Minun oloani ei helpota Isoveikan itkut siitä, että hän haluaisi isin pesemään hampaita kanssaan tai siitä, että isin pitäis tulla peittelemään ja antamaan hyvänyönsuukko. Erostamme tuli kuluneeksi kaksi kuukautta, toki lyhyt aika, mutta pienen miehen maailman mullistavassa tapauksessa varmasti todella pitkä. Täytyy toivoa, että aika on tähänkin se paras lääke.

Tämä oli taas tällainen sillisalaattipostaus. Mun ajatukset seilaa jossain ihan muualla ja kasvava pyykkivuori kutsuu. Palaan viikonlopun jälkeen, mä lupaan!

Tottuuko tähän yksinäisyyteen ikinä?

Otsikko on kysymys, jota oon parina viimeisimpänä iltana pyöritellyt päässäni melko tiuhaan tahtiin. Päivät menevät joutuin, tekemistä ja näkemistä riittää. Poikien mentyä nukkumaan, iskee hiljaisuus. Ja tuo pirun yksinäisyys. Se on nykyään yksi kirosana mulle. Vaikka suhteeni lasten isään ei ollut millään tavalla kunnossa, silti aina oli joku lähellä. Joku jolle puhua. Tai olla vaikka vaan hiljaakin, joku oli silti lähellä.

Nyt makaan sängyssäni. Tuijotan pimeässä hohtavaa ruutua ja yritän saada jotain järkevää tekstiä aikaiseksi. Selaan Facebook-kaverilistaani läpi ja yritän etsiä, olisko onlinetilassa ketään, kenen kanssa jutella. Kenelle purkaa tuntojaan. Ei näy.

Ihanteellisin tilannehan olisi tietysti parisuhde. Toimiva sellainen. Puhetta ja pusuja, kaikkea sitä, mitä ei tässä vast'ikään päättyneessä suhteessani ollut. Jokainenhan meistä haluaa rakkautta, se on fakta. En ole poikkeus tässäkään suhteessa. Haluaisin miehen, tasapainoisen miehen. Miehen, joka kykenee keskustelemaan. Miehen, joka saa minut nauramaan. Miehen, jonka kainalossa vois olla vaikka vaan sanomatta sanaakaan.

Ja ne sanoo, etten ole vielä valmis parisuhteeseen. Kuka muu sen muka tietää, kuin minä itse? Mä en käsitä tätä päättynyttä suhdetta parisuhteeksi, oikeaksi parisuhteeksi. En sitten millään lailla.

Väsyttää.

Sairastuvalta iltaa

Kuten otsikkokin ehkä antaa ymmärtää, meillä sairastellaan. Kirpulla on elämänsä ensimmäinen (ja toivottavasti viimeinen!) korvatulehdus ja kamala räkätauti. Isoveikkakin on räkäinen, todella räkäinen. Maailmankaikkeus ei kuitenkaan oo täysin kääntynyt mua vastaan, vaan olen itse toistaiseksi (kopauttaa puista pöydänkulmaa) säästynyt mokomilta taudeilta. (Tässä tuli pieni tauko ja kävin pesemässä yhet niskakakat... Tämähän tästä vielä puuttuikin.)

Isoveikka sairastui ensimmäistä kertaa korvatulehdukseen ollessaan 9 kuukautta. Siitä alkoi kauhea kierre, jatkuvat antibioottikuurit ja lopulta korvien putkitus kymmenen kuukauden tulehduskierteen jälkeen. Putkitus on osoittautunut ainakin hänen kohdallaan loistavaksi toimintatavaksi, yhtään korvatulehdusta ei ole sen jälkeen sairastanut ja tuosta on kuitenkin jo vuosi aikaa. Toivoa kuitenkin sopii, ettei Kirpun kohdalla tarvis mennä niinkään pitkälle, vaan tämä jäis tähän yhteen kertaan.

Pojat ovat muutenkin sairastelleet mielestäni normaalia enemmän. Yks kaverini ilmaisi asian että "teillekään ei voi nykyään koskaan tulla kylään ku ootte koko ajan kippeinä". Joo-o, ehkä tuossa jonkulainen totuudensiemen piileekin. Me vaan satutaan kuulumaan siihen porukkaan, joka ei säästy yheltäkään pikkunuhalta.

Näkymät on tällä hetkellä tämmöiset; Isoveikka nukahti jalkopäähäni kippuralle ja Kirppu pyörii ympyrää omassa sängyssään. Pyykkivuori kasvaa ja tiskikonekin pitäis tyhjentää. Antaa olla.

Ihminen on vahva olento

Kulunut viikko on epäilemättä ollut yks tähänastisen elämäni vaikeimmista. Valvottuja öitä, vuodatettuja kyyneleitä. Ikävöiviä lapsia ja ahdistunut, surullinen äiti. Muutamat Juha Tapio-spotifyluukutukset ja katkeraa ajattelua miehettömästä tulevaisuudesta.

Mutta kuten sanotaan, sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Jokaisella pilvellä on hopeareunansa. Mulla ei oikeasti ole mitään hätää. Ensinnäkin, mulla on varmasti maailman parhaat lapset. Ihana, hellyyden- ja huomionkipeä Isoveikka. Valtavan laajan mielikuvituksen ja mielettömän hauskat jutut omaava pörröpää. Esikoiseni, paras sellainen. Ja Kirppu. Tuo pikkumössykkä. Sylivauva, rauhallinen pienimies, jonka hymy ei ihan helpolla hyydy.

Toiseksi, mulla on eittämättä myös maailman parhaat ystävät. Ihmiset, jotka osaa valita aina just ne parhaimmat sanat lohduttamaan mua. Antamaan toivoa myös tulevasta. Ihmiset, jotka saa mun ajatukset melko tehokkaasti käännettyä muualle. Ja tietävät, milloin tarvin sitä.

Ja kolmanneksi, mun perhe. Ne, joilta oon saanut täyden tuen ja enemmänkin.

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas

Ne tuli leikkimään

Ilma on kauniimpi kuin milloinkaan

Enkä itkekään

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas

Siellä nauretaan

Ilma on kauniimpi kuin aikoihin

Miksi itkisin? 

Miksi itkisin?

Kuka mikä häh?

Murulan tarina sai alkunsa siitä, kun Isi pakkas tavaransa ja muutti omaan asuntoonsa. Jäin poikien kanssa ihmetellen katsomaan perään ja päässäni pyöri vain yksi kysymys. Mitä nyt?

Päätin kuitenkin, että mehän selvitään. Eikä siitä ole epäilystäkään, etteikö selvittäis. Uskon mustiin aukkoihin, uskon etten tuu olemaan joka päivä elämäni parhaassa kunnossa, mutta uskon myös, että me selvitään. Eihän meillä ole vaihtoehtoja. Pakko on paras motivaattori.

Poikani Isoveikka ja Kirppu ovat epäilemättä maailman parhaat tyypit. Pian 2,5-vuotias nassikka ja puolen vuoden ikäinen pikkuveljensä. Loistopentuja! Minä itse olen 23-vuotias päätoiminen mama. Takana on lukio-opinnot ja reippaat puoli vuotta lukua sosionomiksi. Edessä toivottavasti paljon enemmän, opintoja ja ennen kaikkea elämää.

Me nautitaan elämästä näissä puitteissa, mitä meille on annettu. Tervetuloa mukaan!