Päivänsäteeni

Mä päivänsäteen näin kerran pienen, se kävi suoraan mun sydämeen

On lienee sanomattakin selvää, että äidiksi tuleminen on ollut elämäni hienoimpia asioita. Kun Isoveikka syntyi huhtikuussa 2011, kaikki muuttui. Tuskien taival, eli yli neljä päivää kestänyt synnytys, päättyi loppujen lopuksi kiireelliseen sektioon pitkänperjantain aamuna. Muistan kuinka mulle vilautettiin todella turvonnutta ja punaista kääröä sermin yli. Ainut asia, jonka sain pöhnässäni kysyttyä, oli "onko se poika?". Vauvaa lähdettiin kuskaamaan samantien teholle todella korkeiden tulehdusarvojen takia. Minä matkasin heräämöön. Muistan tuijotelleeni kattolamppuja ja yrittäneeni pysyä hereillä. En tajunnut vieläkään olevani äiti.

Lähemmäs 12 tuntia myöhemmin pääsimme vilkaisemaan pientä tulokastamme. Lasin läpi, pientä kättä ja päätä silittäen. Syliin emme saaneet ottaa. Jotain niin haurasta, lähes 4,5-kiloisenakin niin pientä. Itku tuli, onko tuo minun? Kun saimme seuraavan päivän iltana ottaa pienen jo syliinkin, muistan sen lämmön, joka lävitseni tulvi. Käsittämätöntä, tämä on minun. Meidän. Pikkuihme. Minä olen äiti. Silloin se tuntui. Itkien jouduin lähtemään osastolta ja jättämään vauvan sinne. Sen kuuluis olla mun vieressä, imeä mun tissiä. Pumppaamisestakaan ei tullut mitään, kaipasi todennäköisesti sitä ihokosketusta. Ne kuuluisat ensimmäiset hetket jäivät puuttumaan.

Viidennen sairaalassaolopäivän jälkeen minä pääsin kotiin, mutta ilman lasta. Muistan astuneeni kotiovesta sisään, tunsin pelkoa ja surua. Miksi tulimme kotiin ilman vauvaa, ei tämän näin kuulunut mennä. Seuraavana päivänä pääsimme kuitenkin hakemaan käärömme kotiin. Olimme vihdoin me. Kokonaisia. Perhe. Elämäni alkoi.

Tämän loppumaisillaan olevan vuoden maaliskuussa sain kokea äitiytymisen toisen kerran. Erilainen alku, sama lopputulos. Maailman ihanin pikkunyytti. Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän?

Tänä päivänä Isoveikka on 2v 8kk 1pv. Hän on loistava tyyppi, rauhallinen taivaanrannanmaalari, älyttömän nokkela, viisas ja hellyydenkipeä pikkupoika. Hän osaa lukea montakin sanaa paperilta, hän tietää automerkkejä varmasti isomman määrän kuin äitinsä. Hän rakastaa muiden lasten seuraa, hänen lempilaulunsa on popsi popsi porkkanaa. Hän muistaa joka päivä kertoa, kuinka paljon rakastaa äitiä, isiä, pikkuveljeä ja jokaista muuta lähipiiriin kuuluvaa. Jokainen nimi erikseen mainittuna. Hänestä on ihana lötkötellä äidin kainalossa ja hän rakastaa hipsuttamista. Hän on tarkka vaatteidensa suhteen. Hän on pottaileva, mutta edelleen vaipassa oleva murunen. Hän on esikoiseni, maailman ihanin.

Kirppu on 9kk ja 5pv vanha ilopilleri. Huomattavasti sähäkämpi tapaus mitä isoveljensä. Järjettömän utelias tapaus. Sylivauva, jonka temperamentti on ihan omaa luokkaansa. Hän tietää mitä haluaa ja haluaa sen heti. Hän on suurimman osan ajasta todella iloinen tapaus, vauva joka nauttii isoveljensä leikkien seuraamisesta. Kirppu vetelee ympäri asuntoa hirveää vauhtia ryömien. Pienet kolot ovat erityisesti tuon pojan mieleen. Hän omistaa todella hyvän ruokahalun, joka ei kylläkään näy hänen pitkässä ja hoikassa varressaan (ei oo muuten äidiltä perityt geenit).

Mun ilopillerit. Mun päivänsäteet. Mun kaikkeni.