270316

Päiviä. Kuukausia. Vuosia. Onhan se joskus käynyt mielessä. Tehnyt mieli tarttua koneeseen ja antaa tulla. Mutta kun ei jaksa.

Paljon on muuttunut 2,5 vuodessa. Todella paljon. Kotiäitiys muuttui opiskelijaelämään, kotikunta 600 kilometriä etelämmäksi. 20 minuutin matka mummulaan 8,5 tunnin junamatkaksi. Pienet pojat paljon suuremmiksi. Entä minä itse? Olen tehnyt matkaa omaan itseeni, omaan sisimpääni. Olen löytänyt jotain suurempia voimia, mitä en olis ikinä kuvitellut omistavani. Olen myös kohdannut ne kipeimmät kohdat, sohinut itseäni näkymättömällä moralla niihin pehmeimpiin paikkoihin, joita en niitäkään tiennyt omistavani. Olen myös antanut muiden tehdä saman, Silti olen edelleen elossa. Hitto vie, ihminen on oikeastaan melko vahva olento.

Ihmissuhteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Rinnallani kulkee edelleen ihmisiä, joiden siinä kuuluukin kulkea. Äitini ja poikani jonon etunenässä. Ilman heitä en olis tässä. Äiti on se, joka kerta toisensa jälkeen tulee puskeen mua takapuolesta, kun satun tipahtamaan. Pojat on ne, jotka estävät mua tipahtamasta. Toimiva combo.

Joku on joskus sanonut, että ihminen ei huomaa, kuinka vahva on, ennen kuin vahvana oleminen on ainut vaihtoehto. Ruuhkavuodet kuormittavat. Kun on monta rautaa tulessa, väsyy väkisinkin. Huomaamattaan. Olen kuitenkin antanut itselleni luvan väsyä. Luvan itkeä, luvan tuntea. Niin luulen pääseväni kaikista pisimmälle.

Fall down seven times, stand up eight

You're a victim of your own mind

Hei muruset,
taas on vierähtänyt. Tyhjiä, turhanpäiväisiä lupauksia. Monta kertaa on kyllä käynyt mielessä, aloittaminen on vaan aina niin helkkarin hankalaa. Vaikka mä tiiän, että tää auttais mua. Niin silti, en ossaa aloittaa.

Ulkona on pilkkopimeää ja vettä tulee kaatamalla. Mua itkettää. Lapset nukkuu ja täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus (lukuunottamatta mun äärimmäisen äänekästä näppäimistöä). Oon taas viime aikoina tutustunut vanhaan ystävääni yksinäisyyteen. Se hiipii tänne aina iltaisin. Se istuu viereen ja koputtaa olkapäälle, se jää asumaan. Mun paras ystävä muutti Helsinkiin elokuun alussa. Ihminen, joka tunsi mut läpikotaisin. Jopa pelottavan hyvin. Ihminen, jonka kans olin tottunut viettämään useamman päivän viikossa. Mun sydämestä lähti jotain. Tiiän, omasta asennoitumisestanihan tämä vaan on kiinni. Mutta ei, ei. Sekään ei auta. Kun ahdistaa niin silloin ahdistaa. Ihan saakelisti.

Mulla on aina ollut paljon kavereita. Semmosia tyyppejä joiden kans on ollu kiva hengailla ja jutella niitä näitä. Ystäviäkin löytyy. Voisin tottakai ottaa puhelimen käteen ja pirauttaa. Mutta en mä pysty, kai mä toivon että ne ois jotain selvännäkijöitä. Mutta kyllä mä kaipaan sitä, että joku kysyis, mitä mulle oikeasti kuuluu. Joku, joka haluais kuulla sen. Jolle voisin kertoa, että mä oon väsynyt.

Vuosi sitten päättynyt parisuhde oli varmaan jo alusta asti tuhoontuomittu. Mutta silti mä kaipaan niitä hetkiä. Sitä, että aina oli joku jolle puhua. En kaipaa kyseistä ihmistä, mutta kaipaan parisuhdetta. Tai sitä läheisyyttä. Vaikka menin silloinkin joka ilta nukkumaan yksin, tiesin kuitenkin, että viereen tulee vielä joku. Jossain vaiheessa yötä.

Voi olla, että tämä postaus poistuu aamuun mennessä. Kaikessa hiljaisuudessa. Mutta ainakin se mua itteäni helpotti hetken ajan. Että sain purkaa edes osan ajatuksistani ja tämän hetken fiiliksistä.

Hyvää yötä!

Kun yksinäisyys valtaa vuoteen jalkopään

Ikävään vangiksi jään

Neljä kuukautta. Yli neljä kuukautta. Siis siitä, kun viimeksi aukaisin bloggerin kirjoittamistarkoituksessa. Vaikka en olekaan ollut aktiivinen tällä saralla, on meillä muuten vietetty tosi aktiivista elämää. Välillä tuntuu että liiankin.

Me muutettiin. Jätettiin vanha kotimme taakse ja muutettiin hieman lähemmäksi kaupunkia. (Ja silti tuntuu että ollaan ihan liian kaukana.) Pääsin viimeinkin aloittamaan kaiken alusta. Tässä talossa, näillä muistoilla, on jokaisella sun kasvosi. Ei oo enää. Rivarista rivariin. 72 neliöstä 80 neliöön. Uudesta vanhaan. Vanhasta kodista uuteen kotiin. Isoveikalle muutos oli iso. Edelleenkin hän muistelee päivittäin vanhaa kotia. Kuinka siellä oli paljon peltoja eikä pensasaidat kasvanu. Kuinka naapurit leikkas meiänki nurmikon ja naapurin mummulla oli mustavalkoinen kissa.

Mä kävin pääsykokeissa. Reilut kolme vuotta kotiäitinä on mun mielestä tässä vaiheessa aivan tarpeeksi. Olisin enemmän kuin kiitollinen jos saisin jotain muutakin seuraa kuin nuita tahmatassuja. Ei sillä, mä oon nauttinut ihan suunnattomasti näistä vuosista (mutta en todellakaan joka hetkestä). Nyt on vaan pakko päästä jatkamaan. Tehdä jotain itteni ja unelmieni eteen. Jos pääsisin sisään kouluun, eessä olis muutto uudelle, vieraalle paikkakunnalle. Reilun 300 kilometrin päähän. Jännittävää.

Muksutkin vanheni tässä välissä. Isoveikasta on tullut reipas kolmevuotias ja Kirppukin sai jo elämänsä ekan vuoden täyteen. Mua hymyilyttää kun mä mietin noita kahta. Isoveikka on ihana, rauhallinen, pohdiskeleva ja maailman suojelevaisin isoveli. Uhma yllättää kolmevuotiaan toisinaan, mutta pääsääntöisesti tuo poika on äärimmäisen hellyttävä ja tasainen pikkumies. Kirppu on maailman mahtavin yksvuotias. Nopea, hauska, naurava. Edelleenkin hän kiihtyy nollasta sataan sekunnissa kun kaikki ei mene niinkuin hän haluaa. Toisinaan on kuin peiliin kattois.

Tällä hetkellä mä makaan mahallani sängyssä. Oon yksin kotona. Ypöyksin. Lapset lähti isille, mä vietän juhannusta omassa ylväässä yksinäisyydessäni. Mitä hittoa mä teen kotona? Juhannuksena? Yhdentoista aikaan? En edes tiedä. Suurin osa kavereista on joko töissä tai mökkeilemässä. Kuka missäkin. Ja oikiastaan, mä nautin tästä. Nautin tästä tunteesta ku sormet juoksee tökkii näppäimistöä ja suoltavat bullshittiä. Ainakin saan jonku hetkellisen kirjoittamisen himon tyydytettyä. Ja taas, jälleen kerran, lupaan itelleni että mä löydän tälle aikaa, mun on pakko löytää tälle aikaa. Joka todennäköisesti tarkoittaa sitä, että palaan taajuuksille taas neljän kuukauden kuluttua. Ehkä, ehkä en.

 Because I'm happy.

Minä valitsin toisin

Muistan ettei se helppoa ollut

Muistan kuinka se pelotti

Kun mä nuoruuden uhmassa lähdin

Ja tein niille selväksi

Että halusin kaikkea muuta

Mitä minulta toivottiin

Ja ne katsoivat toisiansa

Vaiti ja arkoina niin

Vaiti ja arkoina niin

Muistan sen kuin eilisen. Istuin biologian tunnilla, sisälläni velloi. Ei ainoastaan tunnin aiheena olleen sian sydänten leikkelemisen takia, vaan myös muista syistä. Olin jo kuukausia, ellen jopa vuoden tai ylikin, pyöritellyt päässäni kysymyksiä. Kuka mä olen, kuka mä tahdon olla? Kuka minusta tulee? Haluanko kulkea valmiiksi viitoitettua ja tallottua tietä vai valitsenko sen täysin pimennossa, vielä ummessa olevan polun?

Viesti oli jo kirjoitettu valmiiksi. En pysty tähän enää. En ole kuin te, en pysty ajattelemaan ja uskomaan niin kuin minun pitäisi. Napin painallus ja viesti lähti. Ryntäsin ulos luokasta, paniikkikohtaus iski todella rajuna päälle. Muistan opettajan sanat, noin pahaako se teki. Kyllä, pahempaa kuin ikinä osaisit arvatakaan. Oli tammikuu 2008, olin epävarma 17-vuotias. Tyttö, joka oli juuri hypännyt valosta pimeyteen. Tai toisin päin.

Mua pelotti mennä kotiin. Mitä ne sanoo, mitä mä sanon? Omaan huoneeseeni, ovi lukkoon. Tulivat kotiin, kiipesivät ylös. Avaatko oven, jutellaan. "Miksi? Kavereiden takia? Jonkun pojan takia? Miksi, miksi, miksi?" Kyyneleitä, valtavasti kyyneleitä.

Muistan, ettei isäni puhunut minulle juurikaan mitään seuraavaan puoleen vuoteen. Olin musta lammas, välttelin katseita. Tulevaisuus pelotti. Meikkasin, otin korvakorut ja värjäsin hiukseni. Kaikki oli uutta. Jännittävää ja pelottavaa.

En muista, kuinka kauan aikaa meni että hyväksyivät. Lienevätkö hyväksyneet vielä tänäkään päivänä... Eräänä äitienpäivänä lainasin kuitenkin korttiini sanoja yhdeltä lempiartistiltani; "Mun sydän virtaa ulos sulle äiti suun kautta, jaksoit kantaa mahassas mua yheksän kuukautta. Lupaan sua aina auttaa, oon ikuisesti velkaa. Toivon et valitsemani tie sulle mamma joskus kelpaa." Äiti itki. Ja halasi. Silloin tajusin olevani edelleen arvokas.

Minä valitsin toisin. Kuten veljenikin minun jälkeeni. Minä valitsin tien, jonka voin itse viitoittaa. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin tajuan, että tein valintani juuri oikeaan aikaan. Ja että tein juuri oikean valinnan. Muuten en olisi tässä. Se vasta pelottava ajatus onkin...

Kuten Antti Kleemolakin laulaa, Me ollaan sun puolella. Mä tiedän sen.

Kun myrskyt riehuu ja kaataa heikkoja

Pää nosta pystyyn ja pysy vahvana

Jos tahdot turvaan on ovet avoinna

Me ollaan sun puolella

Me ollaan sun puolella

Saako ahdistua?

Otsikon kysymys on pyörinyt mun päässä jo pitkään. Saako äiti-ihminen ahdistua? Saako äiti-ihminen purkaa tuntojaan ja pahaa oloaan? Täytyykö äiti-ihmisen aina yrittää olla vahva ja hymyilevä? Toisinaan tuntuu, että ulkopuolelta tulevat paineet pakottaa tähän kaikkeen. Äidit sullotaan johonkin tiettyyn muottiin, sen muotin raameissa täytyy kestää ihan kaikkea. Siis. Aivan. Mitä. Tahansa.

Mä olen ahdistunut. Myönnän sen. Poikien isi ilmoitti puoli vuotta sitten lähtevänsä. Puoli vuotta mä olen ollut lasten kanssa keskenään. Ilman toista aikuista, ilman toisia käsiä. Ilman kainaloa johon nukahtaa, ilman suuta ja päätä jonka kanssa keskustella. Muistakin kuin automerkeistä vähintään 20 kertaa päivässä. Tämä puoli vuotta on ollut todellista tunteiden vuoristorataa. Ylä- ja alamäkeä. Iloa ja surua. Vastoin- ja myötäkäymisiä. Kaikkea. Joinain päivinä mä nautin tästä. Ettei mun tarvi vängätä päivittäin jostain asiasta, että saan hoitaa kotona hommat just mulle mieluisalla ja toimivalla tavalla. Että saan nipottaa suorassa narulla roikkuvien pyykkien kanssa ihan itsekseni, että saan vallata sänkyni kokonaan. Toisinaan taas iskee kaipuu. Se mörkö, joka hiipii iltaisin mun huoneeseen ja pakottaa kyyneleet silmiin. Se mörkö, jonka aiheuttaman väsymyksen takia saatan tiuskaista liian helpolla kolmea vuotta lähestyvälle esikoiselleni.

Ahdistuksen takana on myös muuta. Muistan ikuisesti, kuinka sain lukioikäisenä ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Sydän pomppi, kädet tärisivät ja hiki nousi pintaan. Muistan pakottavaan tunteen rinnassa. Tunteen, etten pysty hengittämään. Muistan etsineeni ulospääsyä. Muistan hämärtyneen tajuni. Tuo kohtaus ei valitettavasti jäänyt viimeiseksi lajiaan. Ammattikorkeakouluajoilta muistan panikoineeni englannin kielen suullisessa kokeessa. Sain myöhemmin opettajalta anteeksi ja ilmeisesti myös jonkin sortin säälipisteitä kun kerroin ongelmastani. Ja tänä päivänä... Tämä puoli vuotta sitten tapahtunut elämänmuutokseni lienee ainakin osasyynä paniikkikohtausten lisääntymiseen. Viimeisen puolen vuoden aikana kohtauksia on tullut monta. Olen katkera. Miksei kroppani voi toimia? Miksi tämän pitää vaivata just mua? Miksi? Miksi? Miksi?

Tällä hetkellä mua itkettää. Ja naurattaa. Yhtä aikaa. Elämä on kummallinen juttu. Se on varma, että mitä enemmän sä elämääs suunnittelet, sitä varmemmin ne suunnitelmat menee pieleen. Täytyis ehkä vaan heittää kaikki suunnitelmat menemään ja just go with the flow.

Mää rakastan äitiä. 
Mää rakastan isiä. 
Mää rakastan mummupappaa. 
Mää rakastan Iiristä. 
Mää rakastan Kirppua. 
Mää rakastan sua ja mua. 
Mää rakastan NUMERRRRROITA!

Rakkautta meillä ainakin riittää.

Päivänsäteeni

Mä päivänsäteen näin kerran pienen, se kävi suoraan mun sydämeen

On lienee sanomattakin selvää, että äidiksi tuleminen on ollut elämäni hienoimpia asioita. Kun Isoveikka syntyi huhtikuussa 2011, kaikki muuttui. Tuskien taival, eli yli neljä päivää kestänyt synnytys, päättyi loppujen lopuksi kiireelliseen sektioon pitkänperjantain aamuna. Muistan kuinka mulle vilautettiin todella turvonnutta ja punaista kääröä sermin yli. Ainut asia, jonka sain pöhnässäni kysyttyä, oli "onko se poika?". Vauvaa lähdettiin kuskaamaan samantien teholle todella korkeiden tulehdusarvojen takia. Minä matkasin heräämöön. Muistan tuijotelleeni kattolamppuja ja yrittäneeni pysyä hereillä. En tajunnut vieläkään olevani äiti.

Lähemmäs 12 tuntia myöhemmin pääsimme vilkaisemaan pientä tulokastamme. Lasin läpi, pientä kättä ja päätä silittäen. Syliin emme saaneet ottaa. Jotain niin haurasta, lähes 4,5-kiloisenakin niin pientä. Itku tuli, onko tuo minun? Kun saimme seuraavan päivän iltana ottaa pienen jo syliinkin, muistan sen lämmön, joka lävitseni tulvi. Käsittämätöntä, tämä on minun. Meidän. Pikkuihme. Minä olen äiti. Silloin se tuntui. Itkien jouduin lähtemään osastolta ja jättämään vauvan sinne. Sen kuuluis olla mun vieressä, imeä mun tissiä. Pumppaamisestakaan ei tullut mitään, kaipasi todennäköisesti sitä ihokosketusta. Ne kuuluisat ensimmäiset hetket jäivät puuttumaan.

Viidennen sairaalassaolopäivän jälkeen minä pääsin kotiin, mutta ilman lasta. Muistan astuneeni kotiovesta sisään, tunsin pelkoa ja surua. Miksi tulimme kotiin ilman vauvaa, ei tämän näin kuulunut mennä. Seuraavana päivänä pääsimme kuitenkin hakemaan käärömme kotiin. Olimme vihdoin me. Kokonaisia. Perhe. Elämäni alkoi.

Tämän loppumaisillaan olevan vuoden maaliskuussa sain kokea äitiytymisen toisen kerran. Erilainen alku, sama lopputulos. Maailman ihanin pikkunyytti. Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän?

Tänä päivänä Isoveikka on 2v 8kk 1pv. Hän on loistava tyyppi, rauhallinen taivaanrannanmaalari, älyttömän nokkela, viisas ja hellyydenkipeä pikkupoika. Hän osaa lukea montakin sanaa paperilta, hän tietää automerkkejä varmasti isomman määrän kuin äitinsä. Hän rakastaa muiden lasten seuraa, hänen lempilaulunsa on popsi popsi porkkanaa. Hän muistaa joka päivä kertoa, kuinka paljon rakastaa äitiä, isiä, pikkuveljeä ja jokaista muuta lähipiiriin kuuluvaa. Jokainen nimi erikseen mainittuna. Hänestä on ihana lötkötellä äidin kainalossa ja hän rakastaa hipsuttamista. Hän on tarkka vaatteidensa suhteen. Hän on pottaileva, mutta edelleen vaipassa oleva murunen. Hän on esikoiseni, maailman ihanin.

Kirppu on 9kk ja 5pv vanha ilopilleri. Huomattavasti sähäkämpi tapaus mitä isoveljensä. Järjettömän utelias tapaus. Sylivauva, jonka temperamentti on ihan omaa luokkaansa. Hän tietää mitä haluaa ja haluaa sen heti. Hän on suurimman osan ajasta todella iloinen tapaus, vauva joka nauttii isoveljensä leikkien seuraamisesta. Kirppu vetelee ympäri asuntoa hirveää vauhtia ryömien. Pienet kolot ovat erityisesti tuon pojan mieleen. Hän omistaa todella hyvän ruokahalun, joka ei kylläkään näy hänen pitkässä ja hoikassa varressaan (ei oo muuten äidiltä perityt geenit).

Mun ilopillerit. Mun päivänsäteet. Mun kaikkeni.

Long time no see

Tosiaan... Pääsi taas vähän venähtämään. Anteeksi tästä.

Elämä rullaa normaalia mallia. Viimeisimmässä postauksessa mainittu yksinäisyys hiipii edelleen jonain iltoina vieraakseni, mutta pääasiassa elämä hymyilee. Minulla pyörii päässäni tunteita, joiden olemassaolosta en edes tiennyt ja lapset voivat hyvin (vihdoinkin, monen viikon sairasteluputken jälkeen). Joulun lähestyminen ei murulassa liiemmin näy. Keittiön ikkunaa koristavat jouluverhot, mutta joulutähdet lojuvat ripustamattomina keittiön sivupöydällä. Pitäis ehkä hankkia niitä nauloja... Joululahjatkin ovat vielä kaupan hyllyillä ja taitavat jäädäkin sinne, jollei me Kelan kanssa päästä yhteisymmärrykseen muutamasta asiasta.

Keskustelin eilen illalla joulusta Isoveikan kanssa. Kun kysyin häneltä joululahjatoivetta, vastaus kuului että "Jos päästäis ulos laskemaan mäkeä". Omaatuntoani soimasi, muutama viime päivä on mennyt sisätiloissa minun nuhani takia. Tuo lahja on onneksi minulle helppo toteuttaa, eikä vaadi edes älyttömiä kukkaronnyörien venyttämistä. (Tosin mäenlasku taitaa kyllä vielä olla kaukainen haave, näyttävät nuo lumet sulavan pois.)

Huomenna alkaa poikien isi-viikonloppu. Sunnuntai mietityttää jo nyt... Isi-viikonloppujen jälkeiset illat kotona ovat olleet tähän asti Isoveikalle todella vaikeita. Nukahtamisesta ei tule mitään, isi-ikävä iskee jo ennen kuin selkä ehtii edes vilahtaa ulko-ovesta. Minun oloani ei helpota Isoveikan itkut siitä, että hän haluaisi isin pesemään hampaita kanssaan tai siitä, että isin pitäis tulla peittelemään ja antamaan hyvänyönsuukko. Erostamme tuli kuluneeksi kaksi kuukautta, toki lyhyt aika, mutta pienen miehen maailman mullistavassa tapauksessa varmasti todella pitkä. Täytyy toivoa, että aika on tähänkin se paras lääke.

Tämä oli taas tällainen sillisalaattipostaus. Mun ajatukset seilaa jossain ihan muualla ja kasvava pyykkivuori kutsuu. Palaan viikonlopun jälkeen, mä lupaan!