taas on vierähtänyt. Tyhjiä, turhanpäiväisiä lupauksia. Monta kertaa on kyllä käynyt mielessä, aloittaminen on vaan aina niin helkkarin hankalaa. Vaikka mä tiiän, että tää auttais mua. Niin silti, en ossaa aloittaa.
Ulkona on pilkkopimeää ja vettä tulee kaatamalla. Mua itkettää. Lapset nukkuu ja täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus (lukuunottamatta mun äärimmäisen äänekästä näppäimistöä). Oon taas viime aikoina tutustunut vanhaan ystävääni yksinäisyyteen. Se hiipii tänne aina iltaisin. Se istuu viereen ja koputtaa olkapäälle, se jää asumaan. Mun paras ystävä muutti Helsinkiin elokuun alussa. Ihminen, joka tunsi mut läpikotaisin. Jopa pelottavan hyvin. Ihminen, jonka kans olin tottunut viettämään useamman päivän viikossa. Mun sydämestä lähti jotain. Tiiän, omasta asennoitumisestanihan tämä vaan on kiinni. Mutta ei, ei. Sekään ei auta. Kun ahdistaa niin silloin ahdistaa. Ihan saakelisti.
Mulla on aina ollut paljon kavereita. Semmosia tyyppejä joiden kans on ollu kiva hengailla ja jutella niitä näitä. Ystäviäkin löytyy. Voisin tottakai ottaa puhelimen käteen ja pirauttaa. Mutta en mä pysty, kai mä toivon että ne ois jotain selvännäkijöitä. Mutta kyllä mä kaipaan sitä, että joku kysyis, mitä mulle oikeasti kuuluu. Joku, joka haluais kuulla sen. Jolle voisin kertoa, että mä oon väsynyt.
Vuosi sitten päättynyt parisuhde oli varmaan jo alusta asti tuhoontuomittu. Mutta silti mä kaipaan niitä hetkiä. Sitä, että aina oli joku jolle puhua. En kaipaa kyseistä ihmistä, mutta kaipaan parisuhdetta. Tai sitä läheisyyttä. Vaikka menin silloinkin joka ilta nukkumaan yksin, tiesin kuitenkin, että viereen tulee vielä joku. Jossain vaiheessa yötä.
Voi olla, että tämä postaus poistuu aamuun mennessä. Kaikessa hiljaisuudessa. Mutta ainakin se mua itteäni helpotti hetken ajan. Että sain purkaa edes osan ajatuksistani ja tämän hetken fiiliksistä.
Hyvää yötä!
Kun yksinäisyys valtaa vuoteen jalkopään
Ikävään vangiksi jään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti