You're a victim of your own mind

Hei muruset,
taas on vierähtänyt. Tyhjiä, turhanpäiväisiä lupauksia. Monta kertaa on kyllä käynyt mielessä, aloittaminen on vaan aina niin helkkarin hankalaa. Vaikka mä tiiän, että tää auttais mua. Niin silti, en ossaa aloittaa.

Ulkona on pilkkopimeää ja vettä tulee kaatamalla. Mua itkettää. Lapset nukkuu ja täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus (lukuunottamatta mun äärimmäisen äänekästä näppäimistöä). Oon taas viime aikoina tutustunut vanhaan ystävääni yksinäisyyteen. Se hiipii tänne aina iltaisin. Se istuu viereen ja koputtaa olkapäälle, se jää asumaan. Mun paras ystävä muutti Helsinkiin elokuun alussa. Ihminen, joka tunsi mut läpikotaisin. Jopa pelottavan hyvin. Ihminen, jonka kans olin tottunut viettämään useamman päivän viikossa. Mun sydämestä lähti jotain. Tiiän, omasta asennoitumisestanihan tämä vaan on kiinni. Mutta ei, ei. Sekään ei auta. Kun ahdistaa niin silloin ahdistaa. Ihan saakelisti.

Mulla on aina ollut paljon kavereita. Semmosia tyyppejä joiden kans on ollu kiva hengailla ja jutella niitä näitä. Ystäviäkin löytyy. Voisin tottakai ottaa puhelimen käteen ja pirauttaa. Mutta en mä pysty, kai mä toivon että ne ois jotain selvännäkijöitä. Mutta kyllä mä kaipaan sitä, että joku kysyis, mitä mulle oikeasti kuuluu. Joku, joka haluais kuulla sen. Jolle voisin kertoa, että mä oon väsynyt.

Vuosi sitten päättynyt parisuhde oli varmaan jo alusta asti tuhoontuomittu. Mutta silti mä kaipaan niitä hetkiä. Sitä, että aina oli joku jolle puhua. En kaipaa kyseistä ihmistä, mutta kaipaan parisuhdetta. Tai sitä läheisyyttä. Vaikka menin silloinkin joka ilta nukkumaan yksin, tiesin kuitenkin, että viereen tulee vielä joku. Jossain vaiheessa yötä.

Voi olla, että tämä postaus poistuu aamuun mennessä. Kaikessa hiljaisuudessa. Mutta ainakin se mua itteäni helpotti hetken ajan. Että sain purkaa edes osan ajatuksistani ja tämän hetken fiiliksistä.

Hyvää yötä!

Kun yksinäisyys valtaa vuoteen jalkopään

Ikävään vangiksi jään

Neljä kuukautta. Yli neljä kuukautta. Siis siitä, kun viimeksi aukaisin bloggerin kirjoittamistarkoituksessa. Vaikka en olekaan ollut aktiivinen tällä saralla, on meillä muuten vietetty tosi aktiivista elämää. Välillä tuntuu että liiankin.

Me muutettiin. Jätettiin vanha kotimme taakse ja muutettiin hieman lähemmäksi kaupunkia. (Ja silti tuntuu että ollaan ihan liian kaukana.) Pääsin viimeinkin aloittamaan kaiken alusta. Tässä talossa, näillä muistoilla, on jokaisella sun kasvosi. Ei oo enää. Rivarista rivariin. 72 neliöstä 80 neliöön. Uudesta vanhaan. Vanhasta kodista uuteen kotiin. Isoveikalle muutos oli iso. Edelleenkin hän muistelee päivittäin vanhaa kotia. Kuinka siellä oli paljon peltoja eikä pensasaidat kasvanu. Kuinka naapurit leikkas meiänki nurmikon ja naapurin mummulla oli mustavalkoinen kissa.

Mä kävin pääsykokeissa. Reilut kolme vuotta kotiäitinä on mun mielestä tässä vaiheessa aivan tarpeeksi. Olisin enemmän kuin kiitollinen jos saisin jotain muutakin seuraa kuin nuita tahmatassuja. Ei sillä, mä oon nauttinut ihan suunnattomasti näistä vuosista (mutta en todellakaan joka hetkestä). Nyt on vaan pakko päästä jatkamaan. Tehdä jotain itteni ja unelmieni eteen. Jos pääsisin sisään kouluun, eessä olis muutto uudelle, vieraalle paikkakunnalle. Reilun 300 kilometrin päähän. Jännittävää.

Muksutkin vanheni tässä välissä. Isoveikasta on tullut reipas kolmevuotias ja Kirppukin sai jo elämänsä ekan vuoden täyteen. Mua hymyilyttää kun mä mietin noita kahta. Isoveikka on ihana, rauhallinen, pohdiskeleva ja maailman suojelevaisin isoveli. Uhma yllättää kolmevuotiaan toisinaan, mutta pääsääntöisesti tuo poika on äärimmäisen hellyttävä ja tasainen pikkumies. Kirppu on maailman mahtavin yksvuotias. Nopea, hauska, naurava. Edelleenkin hän kiihtyy nollasta sataan sekunnissa kun kaikki ei mene niinkuin hän haluaa. Toisinaan on kuin peiliin kattois.

Tällä hetkellä mä makaan mahallani sängyssä. Oon yksin kotona. Ypöyksin. Lapset lähti isille, mä vietän juhannusta omassa ylväässä yksinäisyydessäni. Mitä hittoa mä teen kotona? Juhannuksena? Yhdentoista aikaan? En edes tiedä. Suurin osa kavereista on joko töissä tai mökkeilemässä. Kuka missäkin. Ja oikiastaan, mä nautin tästä. Nautin tästä tunteesta ku sormet juoksee tökkii näppäimistöä ja suoltavat bullshittiä. Ainakin saan jonku hetkellisen kirjoittamisen himon tyydytettyä. Ja taas, jälleen kerran, lupaan itelleni että mä löydän tälle aikaa, mun on pakko löytää tälle aikaa. Joka todennäköisesti tarkoittaa sitä, että palaan taajuuksille taas neljän kuukauden kuluttua. Ehkä, ehkä en.

 Because I'm happy.

Minä valitsin toisin

Muistan ettei se helppoa ollut

Muistan kuinka se pelotti

Kun mä nuoruuden uhmassa lähdin

Ja tein niille selväksi

Että halusin kaikkea muuta

Mitä minulta toivottiin

Ja ne katsoivat toisiansa

Vaiti ja arkoina niin

Vaiti ja arkoina niin

Muistan sen kuin eilisen. Istuin biologian tunnilla, sisälläni velloi. Ei ainoastaan tunnin aiheena olleen sian sydänten leikkelemisen takia, vaan myös muista syistä. Olin jo kuukausia, ellen jopa vuoden tai ylikin, pyöritellyt päässäni kysymyksiä. Kuka mä olen, kuka mä tahdon olla? Kuka minusta tulee? Haluanko kulkea valmiiksi viitoitettua ja tallottua tietä vai valitsenko sen täysin pimennossa, vielä ummessa olevan polun?

Viesti oli jo kirjoitettu valmiiksi. En pysty tähän enää. En ole kuin te, en pysty ajattelemaan ja uskomaan niin kuin minun pitäisi. Napin painallus ja viesti lähti. Ryntäsin ulos luokasta, paniikkikohtaus iski todella rajuna päälle. Muistan opettajan sanat, noin pahaako se teki. Kyllä, pahempaa kuin ikinä osaisit arvatakaan. Oli tammikuu 2008, olin epävarma 17-vuotias. Tyttö, joka oli juuri hypännyt valosta pimeyteen. Tai toisin päin.

Mua pelotti mennä kotiin. Mitä ne sanoo, mitä mä sanon? Omaan huoneeseeni, ovi lukkoon. Tulivat kotiin, kiipesivät ylös. Avaatko oven, jutellaan. "Miksi? Kavereiden takia? Jonkun pojan takia? Miksi, miksi, miksi?" Kyyneleitä, valtavasti kyyneleitä.

Muistan, ettei isäni puhunut minulle juurikaan mitään seuraavaan puoleen vuoteen. Olin musta lammas, välttelin katseita. Tulevaisuus pelotti. Meikkasin, otin korvakorut ja värjäsin hiukseni. Kaikki oli uutta. Jännittävää ja pelottavaa.

En muista, kuinka kauan aikaa meni että hyväksyivät. Lienevätkö hyväksyneet vielä tänäkään päivänä... Eräänä äitienpäivänä lainasin kuitenkin korttiini sanoja yhdeltä lempiartistiltani; "Mun sydän virtaa ulos sulle äiti suun kautta, jaksoit kantaa mahassas mua yheksän kuukautta. Lupaan sua aina auttaa, oon ikuisesti velkaa. Toivon et valitsemani tie sulle mamma joskus kelpaa." Äiti itki. Ja halasi. Silloin tajusin olevani edelleen arvokas.

Minä valitsin toisin. Kuten veljenikin minun jälkeeni. Minä valitsin tien, jonka voin itse viitoittaa. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin tajuan, että tein valintani juuri oikeaan aikaan. Ja että tein juuri oikean valinnan. Muuten en olisi tässä. Se vasta pelottava ajatus onkin...

Kuten Antti Kleemolakin laulaa, Me ollaan sun puolella. Mä tiedän sen.

Kun myrskyt riehuu ja kaataa heikkoja

Pää nosta pystyyn ja pysy vahvana

Jos tahdot turvaan on ovet avoinna

Me ollaan sun puolella

Me ollaan sun puolella

Saako ahdistua?

Otsikon kysymys on pyörinyt mun päässä jo pitkään. Saako äiti-ihminen ahdistua? Saako äiti-ihminen purkaa tuntojaan ja pahaa oloaan? Täytyykö äiti-ihmisen aina yrittää olla vahva ja hymyilevä? Toisinaan tuntuu, että ulkopuolelta tulevat paineet pakottaa tähän kaikkeen. Äidit sullotaan johonkin tiettyyn muottiin, sen muotin raameissa täytyy kestää ihan kaikkea. Siis. Aivan. Mitä. Tahansa.

Mä olen ahdistunut. Myönnän sen. Poikien isi ilmoitti puoli vuotta sitten lähtevänsä. Puoli vuotta mä olen ollut lasten kanssa keskenään. Ilman toista aikuista, ilman toisia käsiä. Ilman kainaloa johon nukahtaa, ilman suuta ja päätä jonka kanssa keskustella. Muistakin kuin automerkeistä vähintään 20 kertaa päivässä. Tämä puoli vuotta on ollut todellista tunteiden vuoristorataa. Ylä- ja alamäkeä. Iloa ja surua. Vastoin- ja myötäkäymisiä. Kaikkea. Joinain päivinä mä nautin tästä. Ettei mun tarvi vängätä päivittäin jostain asiasta, että saan hoitaa kotona hommat just mulle mieluisalla ja toimivalla tavalla. Että saan nipottaa suorassa narulla roikkuvien pyykkien kanssa ihan itsekseni, että saan vallata sänkyni kokonaan. Toisinaan taas iskee kaipuu. Se mörkö, joka hiipii iltaisin mun huoneeseen ja pakottaa kyyneleet silmiin. Se mörkö, jonka aiheuttaman väsymyksen takia saatan tiuskaista liian helpolla kolmea vuotta lähestyvälle esikoiselleni.

Ahdistuksen takana on myös muuta. Muistan ikuisesti, kuinka sain lukioikäisenä ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Sydän pomppi, kädet tärisivät ja hiki nousi pintaan. Muistan pakottavaan tunteen rinnassa. Tunteen, etten pysty hengittämään. Muistan etsineeni ulospääsyä. Muistan hämärtyneen tajuni. Tuo kohtaus ei valitettavasti jäänyt viimeiseksi lajiaan. Ammattikorkeakouluajoilta muistan panikoineeni englannin kielen suullisessa kokeessa. Sain myöhemmin opettajalta anteeksi ja ilmeisesti myös jonkin sortin säälipisteitä kun kerroin ongelmastani. Ja tänä päivänä... Tämä puoli vuotta sitten tapahtunut elämänmuutokseni lienee ainakin osasyynä paniikkikohtausten lisääntymiseen. Viimeisen puolen vuoden aikana kohtauksia on tullut monta. Olen katkera. Miksei kroppani voi toimia? Miksi tämän pitää vaivata just mua? Miksi? Miksi? Miksi?

Tällä hetkellä mua itkettää. Ja naurattaa. Yhtä aikaa. Elämä on kummallinen juttu. Se on varma, että mitä enemmän sä elämääs suunnittelet, sitä varmemmin ne suunnitelmat menee pieleen. Täytyis ehkä vaan heittää kaikki suunnitelmat menemään ja just go with the flow.

Mää rakastan äitiä. 
Mää rakastan isiä. 
Mää rakastan mummupappaa. 
Mää rakastan Iiristä. 
Mää rakastan Kirppua. 
Mää rakastan sua ja mua. 
Mää rakastan NUMERRRRROITA!

Rakkautta meillä ainakin riittää.