Otsikon kysymys on pyörinyt mun päässä jo pitkään. Saako äiti-ihminen ahdistua? Saako äiti-ihminen purkaa tuntojaan ja pahaa oloaan? Täytyykö äiti-ihmisen aina yrittää olla vahva ja hymyilevä? Toisinaan tuntuu, että ulkopuolelta tulevat paineet pakottaa tähän kaikkeen. Äidit sullotaan johonkin tiettyyn muottiin, sen muotin raameissa täytyy kestää ihan kaikkea. Siis. Aivan. Mitä. Tahansa.
Mä olen ahdistunut. Myönnän sen. Poikien isi ilmoitti puoli vuotta sitten lähtevänsä. Puoli vuotta mä olen ollut lasten kanssa keskenään. Ilman toista aikuista, ilman toisia käsiä. Ilman kainaloa johon nukahtaa, ilman suuta ja päätä jonka kanssa keskustella. Muistakin kuin automerkeistä vähintään 20 kertaa päivässä. Tämä puoli vuotta on ollut todellista tunteiden vuoristorataa. Ylä- ja alamäkeä. Iloa ja surua. Vastoin- ja myötäkäymisiä. Kaikkea. Joinain päivinä mä nautin tästä. Ettei mun tarvi vängätä päivittäin jostain asiasta, että saan hoitaa kotona hommat just mulle mieluisalla ja toimivalla tavalla. Että saan nipottaa suorassa narulla roikkuvien pyykkien kanssa ihan itsekseni, että saan vallata sänkyni kokonaan. Toisinaan taas iskee kaipuu. Se mörkö, joka hiipii iltaisin mun huoneeseen ja pakottaa kyyneleet silmiin. Se mörkö, jonka aiheuttaman väsymyksen takia saatan tiuskaista liian helpolla kolmea vuotta lähestyvälle esikoiselleni.
Ahdistuksen takana on myös muuta. Muistan ikuisesti, kuinka sain lukioikäisenä ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Sydän pomppi, kädet tärisivät ja hiki nousi pintaan. Muistan pakottavaan tunteen rinnassa. Tunteen, etten pysty hengittämään. Muistan etsineeni ulospääsyä. Muistan hämärtyneen tajuni. Tuo kohtaus ei valitettavasti jäänyt viimeiseksi lajiaan. Ammattikorkeakouluajoilta muistan panikoineeni englannin kielen suullisessa kokeessa. Sain myöhemmin opettajalta anteeksi ja ilmeisesti myös jonkin sortin säälipisteitä kun kerroin ongelmastani. Ja tänä päivänä... Tämä puoli vuotta sitten tapahtunut elämänmuutokseni lienee ainakin osasyynä paniikkikohtausten lisääntymiseen. Viimeisen puolen vuoden aikana kohtauksia on tullut monta. Olen katkera. Miksei kroppani voi toimia? Miksi tämän pitää vaivata just mua? Miksi? Miksi? Miksi?
Tällä hetkellä mua itkettää. Ja naurattaa. Yhtä aikaa. Elämä on kummallinen juttu. Se on varma, että mitä enemmän sä elämääs suunnittelet, sitä varmemmin ne suunnitelmat menee pieleen. Täytyis ehkä vaan heittää kaikki suunnitelmat menemään ja just go with the flow.
Mää rakastan äitiä.
Mää rakastan isiä.
Mää rakastan mummupappaa.
Mää rakastan Iiristä.
Mää rakastan Kirppua.
Mää rakastan sua ja mua.
Mää rakastan NUMERRRRROITA!
Rakkautta meillä ainakin riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti