Sairastuvalta iltaa

Kuten otsikkokin ehkä antaa ymmärtää, meillä sairastellaan. Kirpulla on elämänsä ensimmäinen (ja toivottavasti viimeinen!) korvatulehdus ja kamala räkätauti. Isoveikkakin on räkäinen, todella räkäinen. Maailmankaikkeus ei kuitenkaan oo täysin kääntynyt mua vastaan, vaan olen itse toistaiseksi (kopauttaa puista pöydänkulmaa) säästynyt mokomilta taudeilta. (Tässä tuli pieni tauko ja kävin pesemässä yhet niskakakat... Tämähän tästä vielä puuttuikin.)

Isoveikka sairastui ensimmäistä kertaa korvatulehdukseen ollessaan 9 kuukautta. Siitä alkoi kauhea kierre, jatkuvat antibioottikuurit ja lopulta korvien putkitus kymmenen kuukauden tulehduskierteen jälkeen. Putkitus on osoittautunut ainakin hänen kohdallaan loistavaksi toimintatavaksi, yhtään korvatulehdusta ei ole sen jälkeen sairastanut ja tuosta on kuitenkin jo vuosi aikaa. Toivoa kuitenkin sopii, ettei Kirpun kohdalla tarvis mennä niinkään pitkälle, vaan tämä jäis tähän yhteen kertaan.

Pojat ovat muutenkin sairastelleet mielestäni normaalia enemmän. Yks kaverini ilmaisi asian että "teillekään ei voi nykyään koskaan tulla kylään ku ootte koko ajan kippeinä". Joo-o, ehkä tuossa jonkulainen totuudensiemen piileekin. Me vaan satutaan kuulumaan siihen porukkaan, joka ei säästy yheltäkään pikkunuhalta.

Näkymät on tällä hetkellä tämmöiset; Isoveikka nukahti jalkopäähäni kippuralle ja Kirppu pyörii ympyrää omassa sängyssään. Pyykkivuori kasvaa ja tiskikonekin pitäis tyhjentää. Antaa olla.

Ihminen on vahva olento

Kulunut viikko on epäilemättä ollut yks tähänastisen elämäni vaikeimmista. Valvottuja öitä, vuodatettuja kyyneleitä. Ikävöiviä lapsia ja ahdistunut, surullinen äiti. Muutamat Juha Tapio-spotifyluukutukset ja katkeraa ajattelua miehettömästä tulevaisuudesta.

Mutta kuten sanotaan, sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Jokaisella pilvellä on hopeareunansa. Mulla ei oikeasti ole mitään hätää. Ensinnäkin, mulla on varmasti maailman parhaat lapset. Ihana, hellyyden- ja huomionkipeä Isoveikka. Valtavan laajan mielikuvituksen ja mielettömän hauskat jutut omaava pörröpää. Esikoiseni, paras sellainen. Ja Kirppu. Tuo pikkumössykkä. Sylivauva, rauhallinen pienimies, jonka hymy ei ihan helpolla hyydy.

Toiseksi, mulla on eittämättä myös maailman parhaat ystävät. Ihmiset, jotka osaa valita aina just ne parhaimmat sanat lohduttamaan mua. Antamaan toivoa myös tulevasta. Ihmiset, jotka saa mun ajatukset melko tehokkaasti käännettyä muualle. Ja tietävät, milloin tarvin sitä.

Ja kolmanneksi, mun perhe. Ne, joilta oon saanut täyden tuen ja enemmänkin.

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas

Ne tuli leikkimään

Ilma on kauniimpi kuin milloinkaan

Enkä itkekään

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas

Siellä nauretaan

Ilma on kauniimpi kuin aikoihin

Miksi itkisin? 

Miksi itkisin?

Kuka mikä häh?

Murulan tarina sai alkunsa siitä, kun Isi pakkas tavaransa ja muutti omaan asuntoonsa. Jäin poikien kanssa ihmetellen katsomaan perään ja päässäni pyöri vain yksi kysymys. Mitä nyt?

Päätin kuitenkin, että mehän selvitään. Eikä siitä ole epäilystäkään, etteikö selvittäis. Uskon mustiin aukkoihin, uskon etten tuu olemaan joka päivä elämäni parhaassa kunnossa, mutta uskon myös, että me selvitään. Eihän meillä ole vaihtoehtoja. Pakko on paras motivaattori.

Poikani Isoveikka ja Kirppu ovat epäilemättä maailman parhaat tyypit. Pian 2,5-vuotias nassikka ja puolen vuoden ikäinen pikkuveljensä. Loistopentuja! Minä itse olen 23-vuotias päätoiminen mama. Takana on lukio-opinnot ja reippaat puoli vuotta lukua sosionomiksi. Edessä toivottavasti paljon enemmän, opintoja ja ennen kaikkea elämää.

Me nautitaan elämästä näissä puitteissa, mitä meille on annettu. Tervetuloa mukaan!