Päivänsäteeni

Mä päivänsäteen näin kerran pienen, se kävi suoraan mun sydämeen

On lienee sanomattakin selvää, että äidiksi tuleminen on ollut elämäni hienoimpia asioita. Kun Isoveikka syntyi huhtikuussa 2011, kaikki muuttui. Tuskien taival, eli yli neljä päivää kestänyt synnytys, päättyi loppujen lopuksi kiireelliseen sektioon pitkänperjantain aamuna. Muistan kuinka mulle vilautettiin todella turvonnutta ja punaista kääröä sermin yli. Ainut asia, jonka sain pöhnässäni kysyttyä, oli "onko se poika?". Vauvaa lähdettiin kuskaamaan samantien teholle todella korkeiden tulehdusarvojen takia. Minä matkasin heräämöön. Muistan tuijotelleeni kattolamppuja ja yrittäneeni pysyä hereillä. En tajunnut vieläkään olevani äiti.

Lähemmäs 12 tuntia myöhemmin pääsimme vilkaisemaan pientä tulokastamme. Lasin läpi, pientä kättä ja päätä silittäen. Syliin emme saaneet ottaa. Jotain niin haurasta, lähes 4,5-kiloisenakin niin pientä. Itku tuli, onko tuo minun? Kun saimme seuraavan päivän iltana ottaa pienen jo syliinkin, muistan sen lämmön, joka lävitseni tulvi. Käsittämätöntä, tämä on minun. Meidän. Pikkuihme. Minä olen äiti. Silloin se tuntui. Itkien jouduin lähtemään osastolta ja jättämään vauvan sinne. Sen kuuluis olla mun vieressä, imeä mun tissiä. Pumppaamisestakaan ei tullut mitään, kaipasi todennäköisesti sitä ihokosketusta. Ne kuuluisat ensimmäiset hetket jäivät puuttumaan.

Viidennen sairaalassaolopäivän jälkeen minä pääsin kotiin, mutta ilman lasta. Muistan astuneeni kotiovesta sisään, tunsin pelkoa ja surua. Miksi tulimme kotiin ilman vauvaa, ei tämän näin kuulunut mennä. Seuraavana päivänä pääsimme kuitenkin hakemaan käärömme kotiin. Olimme vihdoin me. Kokonaisia. Perhe. Elämäni alkoi.

Tämän loppumaisillaan olevan vuoden maaliskuussa sain kokea äitiytymisen toisen kerran. Erilainen alku, sama lopputulos. Maailman ihanin pikkunyytti. Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän?

Tänä päivänä Isoveikka on 2v 8kk 1pv. Hän on loistava tyyppi, rauhallinen taivaanrannanmaalari, älyttömän nokkela, viisas ja hellyydenkipeä pikkupoika. Hän osaa lukea montakin sanaa paperilta, hän tietää automerkkejä varmasti isomman määrän kuin äitinsä. Hän rakastaa muiden lasten seuraa, hänen lempilaulunsa on popsi popsi porkkanaa. Hän muistaa joka päivä kertoa, kuinka paljon rakastaa äitiä, isiä, pikkuveljeä ja jokaista muuta lähipiiriin kuuluvaa. Jokainen nimi erikseen mainittuna. Hänestä on ihana lötkötellä äidin kainalossa ja hän rakastaa hipsuttamista. Hän on tarkka vaatteidensa suhteen. Hän on pottaileva, mutta edelleen vaipassa oleva murunen. Hän on esikoiseni, maailman ihanin.

Kirppu on 9kk ja 5pv vanha ilopilleri. Huomattavasti sähäkämpi tapaus mitä isoveljensä. Järjettömän utelias tapaus. Sylivauva, jonka temperamentti on ihan omaa luokkaansa. Hän tietää mitä haluaa ja haluaa sen heti. Hän on suurimman osan ajasta todella iloinen tapaus, vauva joka nauttii isoveljensä leikkien seuraamisesta. Kirppu vetelee ympäri asuntoa hirveää vauhtia ryömien. Pienet kolot ovat erityisesti tuon pojan mieleen. Hän omistaa todella hyvän ruokahalun, joka ei kylläkään näy hänen pitkässä ja hoikassa varressaan (ei oo muuten äidiltä perityt geenit).

Mun ilopillerit. Mun päivänsäteet. Mun kaikkeni.

Long time no see

Tosiaan... Pääsi taas vähän venähtämään. Anteeksi tästä.

Elämä rullaa normaalia mallia. Viimeisimmässä postauksessa mainittu yksinäisyys hiipii edelleen jonain iltoina vieraakseni, mutta pääasiassa elämä hymyilee. Minulla pyörii päässäni tunteita, joiden olemassaolosta en edes tiennyt ja lapset voivat hyvin (vihdoinkin, monen viikon sairasteluputken jälkeen). Joulun lähestyminen ei murulassa liiemmin näy. Keittiön ikkunaa koristavat jouluverhot, mutta joulutähdet lojuvat ripustamattomina keittiön sivupöydällä. Pitäis ehkä hankkia niitä nauloja... Joululahjatkin ovat vielä kaupan hyllyillä ja taitavat jäädäkin sinne, jollei me Kelan kanssa päästä yhteisymmärrykseen muutamasta asiasta.

Keskustelin eilen illalla joulusta Isoveikan kanssa. Kun kysyin häneltä joululahjatoivetta, vastaus kuului että "Jos päästäis ulos laskemaan mäkeä". Omaatuntoani soimasi, muutama viime päivä on mennyt sisätiloissa minun nuhani takia. Tuo lahja on onneksi minulle helppo toteuttaa, eikä vaadi edes älyttömiä kukkaronnyörien venyttämistä. (Tosin mäenlasku taitaa kyllä vielä olla kaukainen haave, näyttävät nuo lumet sulavan pois.)

Huomenna alkaa poikien isi-viikonloppu. Sunnuntai mietityttää jo nyt... Isi-viikonloppujen jälkeiset illat kotona ovat olleet tähän asti Isoveikalle todella vaikeita. Nukahtamisesta ei tule mitään, isi-ikävä iskee jo ennen kuin selkä ehtii edes vilahtaa ulko-ovesta. Minun oloani ei helpota Isoveikan itkut siitä, että hän haluaisi isin pesemään hampaita kanssaan tai siitä, että isin pitäis tulla peittelemään ja antamaan hyvänyönsuukko. Erostamme tuli kuluneeksi kaksi kuukautta, toki lyhyt aika, mutta pienen miehen maailman mullistavassa tapauksessa varmasti todella pitkä. Täytyy toivoa, että aika on tähänkin se paras lääke.

Tämä oli taas tällainen sillisalaattipostaus. Mun ajatukset seilaa jossain ihan muualla ja kasvava pyykkivuori kutsuu. Palaan viikonlopun jälkeen, mä lupaan!