Tosiaan... Pääsi taas vähän venähtämään. Anteeksi tästä.
Elämä rullaa normaalia mallia. Viimeisimmässä postauksessa mainittu yksinäisyys hiipii edelleen jonain iltoina vieraakseni, mutta pääasiassa elämä hymyilee. Minulla pyörii päässäni tunteita, joiden olemassaolosta en edes tiennyt ja lapset voivat hyvin (vihdoinkin, monen viikon sairasteluputken jälkeen). Joulun lähestyminen ei murulassa liiemmin näy. Keittiön ikkunaa koristavat jouluverhot, mutta joulutähdet lojuvat ripustamattomina keittiön sivupöydällä. Pitäis ehkä hankkia niitä nauloja... Joululahjatkin ovat vielä kaupan hyllyillä ja taitavat jäädäkin sinne, jollei me Kelan kanssa päästä yhteisymmärrykseen muutamasta asiasta.
Keskustelin eilen illalla joulusta Isoveikan kanssa. Kun kysyin häneltä joululahjatoivetta, vastaus kuului että "Jos päästäis ulos laskemaan mäkeä". Omaatuntoani soimasi, muutama viime päivä on mennyt sisätiloissa minun nuhani takia. Tuo lahja on onneksi minulle helppo toteuttaa, eikä vaadi edes älyttömiä kukkaronnyörien venyttämistä. (Tosin mäenlasku taitaa kyllä vielä olla kaukainen haave, näyttävät nuo lumet sulavan pois.)
Huomenna alkaa poikien isi-viikonloppu. Sunnuntai mietityttää jo nyt... Isi-viikonloppujen jälkeiset illat kotona ovat olleet tähän asti Isoveikalle todella vaikeita. Nukahtamisesta ei tule mitään, isi-ikävä iskee jo ennen kuin selkä ehtii edes vilahtaa ulko-ovesta. Minun oloani ei helpota Isoveikan itkut siitä, että hän haluaisi isin pesemään hampaita kanssaan tai siitä, että isin pitäis tulla peittelemään ja antamaan hyvänyönsuukko. Erostamme tuli kuluneeksi kaksi kuukautta, toki lyhyt aika, mutta pienen miehen maailman mullistavassa tapauksessa varmasti todella pitkä. Täytyy toivoa, että aika on tähänkin se paras lääke.
Tämä oli taas tällainen sillisalaattipostaus. Mun ajatukset seilaa jossain ihan muualla ja kasvava pyykkivuori kutsuu. Palaan viikonlopun jälkeen, mä lupaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti