Neljä kuukautta. Yli neljä kuukautta. Siis siitä, kun viimeksi aukaisin bloggerin kirjoittamistarkoituksessa. Vaikka en olekaan ollut aktiivinen tällä saralla, on meillä muuten vietetty tosi aktiivista elämää. Välillä tuntuu että liiankin.

Me muutettiin. Jätettiin vanha kotimme taakse ja muutettiin hieman lähemmäksi kaupunkia. (Ja silti tuntuu että ollaan ihan liian kaukana.) Pääsin viimeinkin aloittamaan kaiken alusta. Tässä talossa, näillä muistoilla, on jokaisella sun kasvosi. Ei oo enää. Rivarista rivariin. 72 neliöstä 80 neliöön. Uudesta vanhaan. Vanhasta kodista uuteen kotiin. Isoveikalle muutos oli iso. Edelleenkin hän muistelee päivittäin vanhaa kotia. Kuinka siellä oli paljon peltoja eikä pensasaidat kasvanu. Kuinka naapurit leikkas meiänki nurmikon ja naapurin mummulla oli mustavalkoinen kissa.

Mä kävin pääsykokeissa. Reilut kolme vuotta kotiäitinä on mun mielestä tässä vaiheessa aivan tarpeeksi. Olisin enemmän kuin kiitollinen jos saisin jotain muutakin seuraa kuin nuita tahmatassuja. Ei sillä, mä oon nauttinut ihan suunnattomasti näistä vuosista (mutta en todellakaan joka hetkestä). Nyt on vaan pakko päästä jatkamaan. Tehdä jotain itteni ja unelmieni eteen. Jos pääsisin sisään kouluun, eessä olis muutto uudelle, vieraalle paikkakunnalle. Reilun 300 kilometrin päähän. Jännittävää.

Muksutkin vanheni tässä välissä. Isoveikasta on tullut reipas kolmevuotias ja Kirppukin sai jo elämänsä ekan vuoden täyteen. Mua hymyilyttää kun mä mietin noita kahta. Isoveikka on ihana, rauhallinen, pohdiskeleva ja maailman suojelevaisin isoveli. Uhma yllättää kolmevuotiaan toisinaan, mutta pääsääntöisesti tuo poika on äärimmäisen hellyttävä ja tasainen pikkumies. Kirppu on maailman mahtavin yksvuotias. Nopea, hauska, naurava. Edelleenkin hän kiihtyy nollasta sataan sekunnissa kun kaikki ei mene niinkuin hän haluaa. Toisinaan on kuin peiliin kattois.

Tällä hetkellä mä makaan mahallani sängyssä. Oon yksin kotona. Ypöyksin. Lapset lähti isille, mä vietän juhannusta omassa ylväässä yksinäisyydessäni. Mitä hittoa mä teen kotona? Juhannuksena? Yhdentoista aikaan? En edes tiedä. Suurin osa kavereista on joko töissä tai mökkeilemässä. Kuka missäkin. Ja oikiastaan, mä nautin tästä. Nautin tästä tunteesta ku sormet juoksee tökkii näppäimistöä ja suoltavat bullshittiä. Ainakin saan jonku hetkellisen kirjoittamisen himon tyydytettyä. Ja taas, jälleen kerran, lupaan itelleni että mä löydän tälle aikaa, mun on pakko löytää tälle aikaa. Joka todennäköisesti tarkoittaa sitä, että palaan taajuuksille taas neljän kuukauden kuluttua. Ehkä, ehkä en.

 Because I'm happy.