Paljon on muuttunut 2,5 vuodessa. Todella paljon. Kotiäitiys muuttui opiskelijaelämään, kotikunta 600 kilometriä etelämmäksi. 20 minuutin matka mummulaan 8,5 tunnin junamatkaksi. Pienet pojat paljon suuremmiksi. Entä minä itse? Olen tehnyt matkaa omaan itseeni, omaan sisimpääni. Olen löytänyt jotain suurempia voimia, mitä en olis ikinä kuvitellut omistavani. Olen myös kohdannut ne kipeimmät kohdat, sohinut itseäni näkymättömällä moralla niihin pehmeimpiin paikkoihin, joita en niitäkään tiennyt omistavani. Olen myös antanut muiden tehdä saman, Silti olen edelleen elossa. Hitto vie, ihminen on oikeastaan melko vahva olento.
Ihmissuhteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Rinnallani kulkee edelleen ihmisiä, joiden siinä kuuluukin kulkea. Äitini ja poikani jonon etunenässä. Ilman heitä en olis tässä. Äiti on se, joka kerta toisensa jälkeen tulee puskeen mua takapuolesta, kun satun tipahtamaan. Pojat on ne, jotka estävät mua tipahtamasta. Toimiva combo.
Joku on joskus sanonut, että ihminen ei huomaa, kuinka vahva on, ennen kuin vahvana oleminen on ainut vaihtoehto. Ruuhkavuodet kuormittavat. Kun on monta rautaa tulessa, väsyy väkisinkin. Huomaamattaan. Olen kuitenkin antanut itselleni luvan väsyä. Luvan itkeä, luvan tuntea. Niin luulen pääseväni kaikista pisimmälle.
Fall down seven times, stand up eight
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti